Runollista peliä myöhäisantiikissa

Alexander Riesen toimittama Anthologia Latina on melko sekalainen kokoelma lähinnä myöhäisantiikin latinankielistä runoutta – kyseessä on otsikonkin mukaan latinalaisen runouden suplementti, eli mitä nyt sattuu erinäisistä käsikirjoituksista löytymään. Paria poikkeusta lukuun ottamatta näitä runoja pidetään yleisesti heikkolaatuisina, jopa roskana. Vertailu antiikin jalustalle nostettuihin runoilijoihin ei ehkä ole kovin mielekästä, sillä monet kokoelman runoista edustavat lähinnä jonkinlaista runollista peliä. Yksi esimerkki tästä ovat cento- eli “tilkkutäkkirunot”, joissa Vergiliuksen runoista poimittuja säkeitä ja säkeenpuolikkaita yhdistelemällä luodaan uusia tekstejä. Voitaisiin sanoa, että Vergiliuksen tekstien lisäksi tässä pelataan myös itse runouden käsitteellä sekä sanojen merkityksellä.

Pelin ja pelaamisen näkökulmasta kiinnostava on myös tästä kokoelmasta löytyvästä kokoelmasta Carmina duodecim sapientum (kahdentoista viisaan runoja) löytyvä kokoelma Monosticha de ratione tabulae (yksisäkeisiä runoja pelilaudan tyyliin, numerot 495–506). Nämä “kaksitoista viisasta” lienee jonkun yksittäisen kirjailijan keksintöä, eivät todellisia henkilöitä, eli jonkinlaista kirjallista peliä tämäkin. Runot eivät kuitenkaan ole vain jotain satunnaisia heksametrisäkeitä, vaan koostuvat (joskus hieman vapaasti tulkiten) kuudesta kuusikirjaimisesta sanasta. Säkeiden malli on saatu pelilaudoista, joissa on kolme kahdentoista ruudun riviä, jotka on aina jaettu kahteen osaan jonkinlaisella koristekuviolla.

Pelilautojen ruutuja on merkitty paitsi ruuduilla tai ympyröillä, usein myös kirjaimilla, jotka yleensä muodostavat kuusi kuusikirjaimista sanaa – toisinaan tästä on kyllä jouduttu hieman tinkimään, esim. teksti sitibi tessel / lafave tegote / studio vincam alkaa muistuttaa enemmän latinaa, kun se jaetaan osiin: si tibi tessella favet, ego te studio vincam (joskin noppa on sinulle suosiollinen, voitan sinut taidolla). Eräässä Timgadista löydetyn pelilaudan tekstissä pelaaminen yhdistetään elämän muihin huvituksiin ja nautintoihin: venari lavari / ludere ridere / occest vivere (“Metsästää, kylpeä, [pelata], nauraa / – se vasta on elämää!” Saastamoinen 2009, 223). Erään pelilaudan teksti taas on laadittu (ei kovin uskottavan) ruokalistan muotoon: abemus incena / pullum piscem / pernam paonem (päivälliseksi meillä on kanaa, kalaa, kinkkua ja riikinkukkoa).

Edellisten hieman kulmikkaiden tekstien laatijoille on varmaan ollut kyllin suuri haaste saada luotua edes jonkinlainen teksti näissä raameissa, mutta “kahdelletoista viisaalle” tämä ei riitä, vaan tekstit ovat lisäksi mitallisia. Ottakaamme esimerkki (– arpa osui numeroon 500): siquis habens nummos venies, exibis inanis, jonka voisi kääntää: “vaikka lantit päällä saavut, lähdet vailla” (heksametriä en lähde yrittämään) – “viisaalle” sopiva muistutus uhkapelurin tavallisesta kohtalosta. Tämä ja muut “kahdentoista viisaan” tekstit olisi kai järkevintä nähdä pikemmin jonkinlaisena runollisena pelinä kuin pelilaudan koristamiseen tarkoitettuina teksteinä. Voisi kuvitella, että samalla tavoin kuin vaikkapa sonetin tai haikun kohdalla, juuri muodon joustamattomuus (tai runopelin sääntöjen tiukkuus) on toiminut näiden säkeiden kirjoittajalle paitsi rajoitteena myös inspiraationa.

Ja tokihan vastaavia “pelejä” nykyäänkin pelataan.

Reko Tikka

(The image [Aphrodisias] by William Neuheisel is licensed under CC BY 2.0)

Luettavaa:

Anne Friedrich, Das Symposium der XII sapientes: Kommentar und Verfasserfrage (Texte und Kommentare 22), Walter de Gruyter, Berlin – New York 2002.

Alexander Riese (toim.), Anthologia Latina sive poesis Latinae supplementum, Teubner, Leipzig 1869–70.

Ari Saastamoinen, Afrikan loistavat kaupungit: elämä roomalaisajan Pohjois-Afrikassa, Gaudeamus Helsinki UP, Helsinki 2009.

Reko Tikka, In supervacuis subtilitas teritur_ – antiikin Rooman lautapelien historia, luonne ja merkitys_, pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto, Turku 2011.