Pelataan runo

Mustasta sametista neulotussa pussissa odottaa vaatimattoman kokoinen tekstiavaruus. Kännykkäsovellusten sanapelit tunnistavat kymmeniä tuhansia sanoja, mutta pöydällä pelattavan runopelin sanasto on käytännön syistä rajoitettava muutamaan sataan. Laatikkoon ei mahdu enempää.

Muutenkin suurta sanastoa tarvitaan lähinnä vain etsimiseen ja löytämiseen. Se takaa viihtymisen peleissä, joissa on tarkoituksena poimia mahdollisimman monta sanaa ruudulla näkyvien kirjainten joukosta. Vaan täyttääkö tuollainen etsintä pelin kriteeristön? Jos heittää kepin metsään ja käskee koiran hakemaan sen, onko kyse pelistä?

Karsittu tekstitodellisuus runopelissä on äärellisyydestään huolimatta laaja. Kun pelaajat vuorotellen lisäävät, poistavat ja siirtelevät sanalaattoja, syntyy lopputuloksena runo tai oikeastaan maailma, jossa yksittäisten sanaolioiden määrää oleellisempaa on tarkastella niiden välisten yhteyksien sumaa.

Summa, sumua, humua, humusta.

Runopelin maastossa korkeuskäyrät ovat kulkijalle hyödyttömiä. Karttaa piirtäessään maanmittarin onkin turvauduttava semiografisiin menetelmiin ja tutkittava, miten sanalaattojen sijainnit vaikuttavat toisiinsa ja millaisia merkityksiä niiden leikkauspisteissä syntyy.

Kaikilla on omakohtaisia esimerkkejä siitä, miltä tuntuu pelata kourallisella kohtalon mielivaltaisesti jakamia sanoja. Joskus niillä voi voittaakin: näkökulmasta ja tulkinnasta riippuu paljon. Sillä toisin kuin topografinen mallintaminen, semiografia huomioi myös sanalaattojen rajaaman alueen ulkopuolen. Merkitykset huokuvat, liikkuvat, muuttuvat. Niihin voi itsekin vaikuttaa.

Pelin mekaniikka muokkaa syntyvää runoa jokaisella siirrolla. Tulee lisää sanoja, joitakin katoaa, kenties rivit vaihtavat paikkaa. Joka siirron jälkeen pelaajat lukevat ja tulkitsevat tekstin uudelleen, spekuloivat oman tavoitteensa toteutumista. Vaikka maailma muuttuu, muisti kannattelee jälkiä kerran kadotetusta.

Rakkaus luo järjestystä kaaokseen.

Kuin kävelisi tutussa lapsuuden korttelissa – uuden rakennuksen tilalle voi hyvin kuvitella sen vanhan, monta vuotta sitten puretun puutalon.

Pelin päättyessä – kun jokainen paljastaa salaisuutensa ja kertoo, millaista runoa on pelin aikana yrittänyt rakentaa – on kiinnostavaa myös kuulla näkemyksiä pelin eri vaiheista ja mitä kadotettuja rakennuksia kukin kaipaa eniten. Luomiseen kuuluu poistaminen, korvaaminen, luopuminen. Pelissä ja elämässä lohtua kuitenkin suo se, että kyse ei ole pelkästään omista valinnoista vaan myös kohtalosta ja pelimekaniikasta.

Penjami Lehto

(Teksti liittyy julkaisemattomaan peliin Runo&Peli.)

Luettavaa & pelattavaa:

Pelin säännöt.